Lopun alku

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun näin lopun häämöttävän. Ryhdyin suorastaan rukoilemaan lopun alkamista. Tahdoin olla alkupisteessä, koska olin aivan lopussa. Ajoittain tunsin valtavaa epäonnistumisen tunnetta koko elämän suhteen. Se aiheutti levottomuutta. Sitten taas aloitin uudestaan olemalla täysin tyhjä, yksinkertainen ja innoissaan kuin pieni lapsi. Tätä jatkui vuosia. Lopulta en tainnut päästä minnekään, vaikka enhän edes tiennyt minne matkustaisin. Siksi matkustin varmuuden vuoksi etelään, länteen ja itään. Mutta en pohjoiseen. Sillä pohjoiseen muutin asumaan.

Muutos tapahtui nopeasti. Ja oikeastaan jatkuvasti. Unelmat toteutuivat hitaasti, mutta varmasti. Miksi en siis olisi ollut onnellinen? Kyllä kai minä olinkin. Minulla oli hieno polkupyörä ja kamera. Upeita ystäviä ja myöhemmin jopa tyttöystäviä. Toisaalta minulla oli myös paakkuja sielussa, vino etuhammas ja näppylöitä naamassa. Nuorena pissasin myös sänkyyn, koska olin liian peloissani herätäkseni. Koti oli pelottavin paikka, koska siellä riideltiin. Sisälläni asui häpeää, epävarmuutta, pelkoa ja jopa vihaa. Olin katkera, koska isä vaihtoi perheen vankilaan ja soitti vain humalassa. Ja äiti vihasi häntä. Isä oli todella onneton. Ehkä hän löysi pullosta ja Raamatusta lohtua. Minä en tiennyt mitä etsiä, mutta rukoilin silti joskus apua. Varsinkin kun äitin henkeä uhkailtiin.

Jossain vaiheessa taisin masentua. Olin silloin varmaankin vielä päiväkodissa. Mutta se ei estänyt minua silti leikkimästä ja piilottamasta tunteitani, vaikka ala-asteella taisinkin jo suunnitella itsemurhaa. En tainnut koskaan viedä sitäkään asiaa loppuun, sillä olen aina ollut taitava jättämään asiat puolitiehen. Hiljaisuuteni peitteli asioita niin hyvin, etten tainnut itsekään huomata mitä kaikkea sisälläni tapahtuu. Parikymppisenä ajoin humalassa autoa yöllä ja soitin isälle. Sanoin että taidan ajaa kohta kalliota päin. Hän suhtautui asiaan rauhallisesti ja alkoi kertomaan kuinka meinasi itsekin kävellä kerran mereen puolison kuoltua. Ajoin kotiin isän kanssa jutellen. Hengen riistoon sillä kertaa olisi riittänyt ensimmäinen epäselvyys ensimmäisen tyttöystävän kanssa. 

Musiikki, tanssiminen, laulaminen, kirjoittaminen, valokuvaus, luonto, pyöräily, uinti, matkustelu ja ystävät. Siinä joitakin lääkkeistä, joiden avulla on selvinnyt ilman pillereitä tästä kaikesta, ja siitäkin joka on yhä hiljaisuudessa. Myöhemmin tuli mukaan mietiskelyt, energiahoidot, vapaaehtoistyöt, lastenhoidot, anteeksianto ja kyky nauraa ja nauttia. Hauras ja herkkä hairahtumaan, mutta onnellinen hiljaisuus silti lisääntymään päin. Luottavaisempi mieli itseänsä kummastelemassa ja uteliaana oppimaan lisää ja muistamaan unohdettua. Hiljaisuuden näkeminen kaikessa alkoi kiinnostaa. Muutto kaupungista maalle kompassina. Neula kohti sydäntä. Taas yksi lapsuuden unelma toteutuneena hirsimökin seinillä.

Nyt. Mitä nyt tapahtuu? Loppuuko tämä kaikki. Vai ollaanko vasta alussa? Tapahtukoon sinun tahtosi.

Advertisements